Lännestä Atlantilta puhaltava tuuli tuntui saavan voimaa painuessaan vuonon uomaan yli puolentoista kilometriin kohoavien vuorijonojen väliin. Aallotkin, jotka vuonolla kadottavat valtamerikokonsa puristuen lyhyen teräviksi, saivat valkeat harjat.

Purjehdin sisälle Hardangervuonoon, oikealla kohosivat syvänvihreät havurinteet kohti harmaita kalliohuippuja, joiden yllä lepäsi jäätikkö. Talven valtava lumikuorma suli edelleen, vaikka kesä oli jo puolessa, tuntureiden välistä valui hopeanhohtoisia vesiputouksia, jotka alempana muuttuivat leveämmiksi ja valkeammiksi ja syöksyivät vuonon suolaiseen veteen.

Hardangervuonolta Kvamin tunturiylängölle.

Veneen keulan yli katsoen horisonttiin asti kapenevana näkyi vuonon vana, jonka takana kajasti harmaa tunturiylänkö lumiläikkineen. Vasemmalta työntyi lahtien ja salmien välistä metsäisiä niemiä ja loivia rinteitä taloineen ja peltoineen, niiden takana kulki harmaita pilviä, jotka hetkeksi paljastivat kallioiset tunturinlaet, peittivät sitten rinteet sateen harmaaseen verhoon. Turkoosinharmaana leviävän perävanan taakse, maiseman saarten ja niemien maili maililta vähitellen sulkemana, häipyi valtameren horisonttiviiva.

Muutaman tunnin päiväpurjehdusta varten emme olleet mesaanipurjetta nostaneet, mutta myötäiseen tuuleen isopurje oli täysikokoisena ylhäällä, isopuomi työntyi sivulle veneen laidan yli, ja keulan genuapurje auki kokonaan toiselle sivulle. Pidin veneen tiikkipuisesta pinnasta kiinni ja tuijotin tiukasti seuraavaa niemeä ja tummuvaa vuonomaisemaa, käden kautta tunsin vapinan, joka kertoi veden virtauksen voimasta, takanani veden kohina kasvoi.

Sadekuuropuuska, vuonolta erkaneva lahti antoi suojaa tuulelta.

Purjeiden skuuttiköydet olivat kireällä kuin vaijerit. Otimme keulassa pullistelevaa genuaa rullalle sisään puoli metriä, metrin, ja sitten vielä toisen metrin. Samalla vilkaisimme tuntureiden ylle, josta vyöryi sinimusta pilvi. Hyvä on, ukkosen uhka huomattu, käännyimme niemen ohitettuamme vasemmalle kohti lahden perällä siintävää kaupunkia.

Tuuli puhisi ja veneen kylki kohisi, ja mitä genuasta oli vielä purjetta tuulta ottamassa, vedettiin loputkin sisään rullalle, ja koneelle starttaus ja tyhjäkäynnille jo nyt, jotta tällä puhurilla purjeen nopeassa laskussa ja satamaan tulossa ei olisi ongelmia, tuulikin vaihtoi suuntaa 90 astetta työntäen meitä lahdelle, ja veneemme porskutti pelkällä isopurjeella eteenpäin.

Auringonsäde valaisi kosteana kimaltavassa ilmassa hetkeksi kaupungin kirkontornin hohtamaan majakan lailla. Yritimme ehtiä ennen harmaata sadeseinää, joka jo näkyi laskeutuvan tuntureilta vuonolle. Pyöräytin veneen purjeen laskua varten nopeasti vastatuuleen juuri ennen sisäänmenon kapeikkoa, isopurje tipahti tuulen piiskaamana, sidoimme väpättävän purjeen pikaisesti köydellä puomin ympärille, ettei raju tuulenpuuska repisi sitä.

Alkukesäisen vuonon väri ja puuskaiset sateet.

Kiikaroin laituria, ensimmäiset sadepisarat saavuttivat meitä vaakasuoraan, köydet olivat jo valmiina keulassa ja perässä, lepuuttajat laskettu alas. Onneksi laiturilta löytyi veneemme mentävä kylkipaikka, tuulen puolelta tosin, ja joustavan laiturinivelen kohdalta, mutta saimme siihen veneemme.

Kohina kasvoi, peitti muut äänet alleen. Kaikkein vahvimmat köydet nopean napakasti laituriin. Tuuli otti painiotteella veneistä kiinni ja työnsi niitä vasten laituria niin, että lepuuttajien maha puristui sisään. Auringonsäteet hävisivät. Harmaa sadeseinä saavutti sataman, hävitti kaupungin rakennukset sisäänsä, pisarat syöksyivät alas satuttavalla voimalla ja me sukelsimme käyntiluukun raosta sisälle veneen suojiin. Kansi pärisi, pisarat ropisivat, vesi kohisi. Katselimme ikkunoista ukkoskuuron riehumista.

Raivokas sade kesti kymmenisen minuuttia, sitten pilvet repeytyivät, myräkän melu vaimeni ja aurinko valaisi jälleen kaupungin talot. Kuului keskustelua, autot lähtivät liikkeelle, ihmiset tulivat suojistaan esiin. Kaikkialta tippui valossa kimmeltäviä vesipisaroita.

Norheimsund, lahtimaisema virran sillalta sadekuurojen välissä.

Satu, 2023.