Purjehdus suruterapiana

Vuosi 2005 alkoi isäni vaikean sairauden varjossa. Pääsiäisenä Pihlajaveden jäiden äärellä valvoin isää äitini ja Rekon kanssa, Terhokotiin jäi jäähyväisten hetki. Kesällä merituulet puhalsivat luopumisen surua pois. CA30-veneellä purjehdimme kahdestaan dyynien ja mäntyjen varjoon, meripihkarannoille Itämeren auringonlaskuihin.

Latvian Klaipedasta etenimme 100km pitkän Kuurinkynnäksen valtavaksi avautuvaan laguuniin, jossa suojeltujen, jyrkkien hiekkaharjujen juurella ruopattu väylä vei Nidaan, noin puoliväliin niemimaata. Kuinka dyynit oikein pysyivät kasassa? Ne nousivat korkeana seinänä vedestä ilman näkyvää kasvillisuutta. Pihkankeltainen hiekka poimuttui varjoina, sävyinä ja heijastuksina. Keskikesä paahtoi dyynejä kuin leipää.

Ihmettelimme laguunin veden (v. 2005) surkeaa, kamalaa tilaa. Veneen vesilinja muuttui meritautisen puklun väriseksi. Emme olleet koskaan aiemmin kokeneet sellaista sinileväpuuroa. Nidan pienessä vierassatamassa lemusi, kupli ja posahteli myrkynvihreä mössö. Satamassa oli kurja viipyä. Pakenimme vaeltamaan dyyneille ja männiköiden pihkantuoksuun, pulahdimme uimaan Itämeren puolen tuulisella rannalla, palasimme vasta pimeän tunneiksi. Aamun vaaleudessa seilasimme kellanvihreästä laguunista takaisin merelle. (Kun kävimme uudestaan v.2015, veden tila näytti paremmalta, laguuni sinisemmältä.)

Pavilostan sisäänajo

Reittimme karkeasti 2005: Hki – Orjaku – Rannakula – Klaipeda – Nida – Ventspils – Riika – Pärnu – Jurmo – Hki.

P.S. Ei silloin ollut kännyköissä kameraa meillä ainakaan. Digikameraan vaihdoimme muistikortin paluumatkalla Riikassa, ulkona sitloodassa. Vanha pikkuruinen muistikortti tipahti sormista, jonnekin lattiatrallin alle, ja ehkä vedenpoistoputkeen, koska emme sitä enää nähneet. Oli tietenkin ilta, sateista, hämärä tiheni. Se niistä dyynien ja sinileväpuuron kuvista, ehkä parempi niin. Ja oli jokin syy mennä uudestaan.

Hebridit, Kanaalin saaret ja Itämeri kierrettiin tällä CA30-veneellä muutamana kesänä