Purjehtiessamme 180km pitkään Hardangervuonoon, ajattelin, löytyisikö täältä hardangerviuluja, kuulisinko soitinta, tai pääsisinkö vihdoin viulistina kokeilemaan tuota perinneviulua. Kun nuorena opiskelin musiikkia, en oikein löytänyt näistä kansanviuluista sen syvällisempää tietoa.

Kokoontumisrajoitusten ensimmäisenä kesänä 2020 koronaviruksen vuoksi konsertteja ei Norjassakaan saanut järjestää, eikä perinnetapahtumia, joihin olisi kokoonnuttu kansallispukuja ihailemaan ja kansanmusiikkiyhtyeitä kuuntelemaan. Perinnevenekeskuksessa Hardangerin Norheimsundissa päädyimme juttelemaan vanhojen purjeveneiden kunnostuksesta vastaavan työnjohtajan kanssa perinneveneiden kansirakenteista, jotka sopisivat meidän Colin Archer tyyppiimme. Juttu kierteli myös työnjohtajan omiin purjehdussuunnitelmiin, pääsimme tutustumaan hänen veneeseensä, salongissa oli vanhan laivan tunnelmaa. Kyselin samaa, jota usein purjehtijoilta tiedustelemme, että mikä on hänelle mieluisin paikka tällä alueella. Vastaus kuulosti melko savolaiselta, että tuolla on tuo ja siellä se, ja tietysti tämä, jossa jo olemme. Kerroin olevani viulisti, ja että olen kiinnostunut alueen perinneviuluista, olisiko niitä jossakin mahdollista nähdä.

Näkymä Kvamin tunturiylängöltä Hardangerin yli Folgefonnalle. Kiellandbu.

Työnjohtaja oikaisi ryhtinsä: ”no sitten” hänen silmiin syttyi hymy ja hän vilkaisi vuonon yli: ”minulla on teille tämän alueen kaunein paikka kertoa, siellä et ehkä näe hardangerviuluja, mutta jos olet viulisti, sinun täytyy käydä siellä”. Hän kertoi, ettei paikkaan mene autoyhteyttä, sinne pääsee vain veneellä tai jalan tuntureiden yli, että ribbivene kuljettaa sinne sesonkiaikaan useita ryhmiä sadepuvut päällä, he eivät käy maissa, pysähtyvät hyvän matkan päässä laaksosta, ottavat kuvat, kastuvat vesiputouksissa, ja palaavat takaisin. Että siellä asuu vielä yksi tai kaksi miestä, jotka ovat vieraslaiturin omaan rantaansa laittaneet, ja että paikan asukkaiden rauhaa kunnioitetaan, siksi paikasta jätetään kertomatta.

Alkukesän runsaat vesiputoukset jyrkällä vuonolla. Fyksesund.

Menimme, kapea vuono oli huikaisevan kaunis, vesiputoukset suihkusivat sen laidoilta sateisten viikkojen seurauksena, tämä tuntui epätodelliselta, enemmän vesiputouksia kuin tropiikin sademetsissä, pystysuorat seinämät kohosivat jyrkkinä kilometriin ja yli, tuskin etenimme veneenmittaa, kun taas kuvasimme uusia vesiputouksia. Nousimme pohjukassa maihin.

Laiturimaksua varten otetaan ilmoitustaululta kirjekuori, johon kirjataan veneen tiedot ja laitetaan rahoineen laatikkoon.

Satamamaksulaatikon vieressä oli vasta kaksi vuotta vanha kyltti, joka sai minut pysähtymään. Tässä se oli, tämän vuoksi meidän piti kokea suunnitelmien muutos ja palata Atlantin länsilaidalta itälaidalle, saapua vihdoin tänne kaikkien näiden purjehdusvuosien jälkeen. Juuri tässä paikassa, kyltti väitti, oli elänyt ”hardangerviulujen isä”, Isak Botnen (1666-1759), joka oli poikansa kanssa tehnyt 1600-luvulla norjalaisia kansanviuluja jopa toista tuhatta! Melkoista työtahtia tuo kappalemäärä olisi ollut, kenties viulumaakareita oli enemmänkin ollut.

Viulujen historia oli pitkä ja värikäs, kuulimme siitä paikan asukkaalta, kun kyltin tekstien kirjoittaja, herra Lars Botnen tuli pihalle. Hän oli varmasti nähnyt meidät ikkunastaan jo aikaa sitten lähestyessämme vuonon pohjaa. Hän uteli meistä, mistä tulemme ja miksi, minä kyselin uteliaana perinneviulusta. Lopulta hän kutsui meidät kotiinsa juttelemaan hetkeksi. Olohuoneen ikkunat katsoivat laakson joelle ja vuonolle, takka oli huoneen keskellä ja seinille asetetuissa käsitöissä ja maalauksissa näkyi ympäröivää maisemaa eri vuodenaikoina. Sohvapöydällä avonaisen viulukotelon vieressä oli Metropolitan -taidemuseon julkaisu avattuna hardangerviulun kohdalta.

Kvamin tunturiylängöllä. Taustalla yli 1300m luminen tunturi. Veneeltä kun lähtee, nousua tulee vaelluksilla kartan mukainen korkeus merenpinnasta.

Kysyin isännältämme, miksei viuluista löytynyt tietoa, kun opiskelin? Isäntämme oli viuluntekijöiden suora jälkeläinen, ja hänen vastauksensa oli perinpohjainen ja runsas, hän kertoi tarinaa hiukan hymyillen, pilke silmäkulmassa. Totuus taitaa olla vielä syvemmällä vuonolaaksossa, ja muissa tietolähteissä viulun tarina voi olla erilainen. Historia onkin tarinoiden summa, ja kansansoittimen historia, se voi suullisena perinteenä olla yhtä värikäs kuin soittajien kirjo.

Isäntämme kertoi hardangerviulujen historiasta näin: ”Olihan sitä tietoa siellä ja täällä norjaksi, mutta tiedon vähyyteen voi olla pari syytä. Ensinnäkin, oikeastaan näitä viuluja ryhdyttiin tekemään salassa. 1600-luvulla tanskalaishallinnon alla elettiin tiukassa luterilaisuudessa, johon ei kuulunut tanssi eikä muu pakanallinen harrastus kuten kansanmusiikki. Niinpä he, ketkä osasivat viuluja veistää, alkoivat niitä tehdä piilossa, syrjäisissä kylissä, joihin oli vaikea saapua. Kun viuluja valmistui, pidettiin tanssit, salaisessa paikassa, josta ei ilonpito kuulunut.”

”Ja tuo koristelu”, Lars kertoi, ”oli tekijäkohtaista. Jokainen tekijä käytti luovuuttaan koristelussa, viuluista tuli koristelun suhteen yksilöllisiä. Sen sijaan päänkuva saattoi olla yhdellä tekijällä aina sama, tai saman paikan tekijöillä sama – mutta jos joku tilaaja halusi tietyn päänkuvan, niin sellainenhan tehtiin. Toiseksi, musiikkia ei merkattu ylös, ei kirjoitettu nuoteiksi, se tuli sydämestä, suvun ja paikan perinteistä, oli ulkoa opittua, niin kuin kansanmusiikki todellisuudessa on. Tuolloin hardangerviulujen kultavuosina musiikki oli tanssia varten, kohtaamisia varten. Että saatiin vähän rennommin olla ja tavata.”

Oskar suppailee kilometrin korkeudesta alkavien vesiputousten kohinassa.

Lars oli luokanopettaja, hän opetti aikoinaan ikkunastaan yhä näkyvässä kyläkoulussa kymmenestä kahteenkymmentä lasta vuosittain. Hän katsoo kaapin päällä olevaa nukkea, ottaa sen eteemme pöydälle: ”Nuken punainen puku on tältä vuonolta, tällainen puku päällä sai tanssia ja etsiä sulhasta.” Kiitän kertomuksesta ja ajasta, keittiössä porisee kalasoppa ja isäntämme kertoo odottavansa vierailulla olevia sukulaisia syömään. Ymmärrämme lähteä, ja kiitän vielä, että saimme kuulla viulujen historiaa häneltä, tänä aikana, jolloin ei niin rennosti tapaamisrajoitusten vuoksi voi kohdata ihmisiä. Kävelin veneelle mykistyneenä, onnellisena. Että sattumalta päädyin tänne ja kuulin tämän kaiken hardangerviulun veistäjien kotilaaksossa.

Tunturinseinämä nousee yli 800m suoraan vuonosta ja taittuu sitten lakikorkeuteensa yli kilometriin. S/y Lunni, Fyksesund.

Viereemme tulleen purjeveneen pariskunta saapui illalla alas vuorilta, he olivat kävelleet ’sen tavanomaisen’ reitin huipulle ja takaisin, sateen ja mudan liukastamasta polusta huolimatta. Mies kysyi, mitä olimme tehneet, mistä olimme kuulleet tästä paikasta ja joko olimme jo tavanneet asukkaat ja maksaneet laiturin. Olimme kyllä, ja kerroin viulistin kiinnostuksestani, joka oli johtanut pitkään keskusteluun Larsin kanssa.

Paikallisten välittömyys yllätti minut jälleen, tai sitten se oli tämä hiljainen pandemiakesä: ”Aa, ihanko totta, hahaa, Lars on mukava, hienoa, että tapasitte hänet, hän omistaa tämän laakson veljensä kanssa, minäkin olen viulisti, minulla muuten on kotona yksi hardangerviulu, tulkaa joskus kylään, saat kokeilla sitä.” Hain viuluni ja soittelimme laiturilla, vuonon perällä, vain kaksi venettä, mutta vuorenseinämät kaikuivat ja kuljettivat musiikin ylös kesäiltana avoinna olevista ikkunoista sisään huoneisiin. Olimme juuri saaneet uudet ystävät.

Kvamin tunturiylängöllä 2022.

Palasimme vuonoon vielä monta kertaa, tapasimme Larsin ja hänen tarkkakatseisen kapteeniveljensä useasti, viimeisin kerta oli kesällä 2022, jolloin soitimme Larsin olohuoneessa kitaraa ja viulua kiitoksena kuulemistamme historiakertomuksista ja elämäntarinoista, opastuksesta parhaille tunturipoluille ja hänen tunturimajan käyttöluvasta sekä elämänviisauksista.

”Yhden asian haluaisin vielä teille sanoa, perheenne nuorille pojille, kuunnelkaa tarkasti. Kun elämässä avautuu uusia ovia, ole utelias. Kulje aina ovesta, joka sinulle avataan. Vain niin kehityt ja pääset eteenpäin.”

Lars Botnen, 2022
Kiitos Lars Botnen. Satu Morri-Niemelä, 2022.